Opiskelen ammatilliseksi opettajaksi verkko-opintoryhmässä, ja opintojen kautta kertyvä opetuskokemus karttuu webinaari-istunnoissa opettamisena. Opiskeluryhmämme jaettiin alun perin neljään, sitten kolmeen ja lopulta kahteen tiimiin, jotka opettavat toisen ryhmän jäseniä ammattipedagogiikkaan liittyvistä aiheista. Jokainen opettajaopiskelija toimii siis sekä opettajana että opiskelijana. Opiskelijan tehtävänä on oppia ja antaa opetusvuorossa olevien opetuksesta palautetta.
Tavallisesti palautteen kerääminen tapahtuu webinaariopetuksen päätteeksi esimerkiksi Google Forms -kyselylomakkeen kautta. Tähän käytetään vain pari minuuttia: opetusvuorossa ollut tiimi heittää opiskelijoilleen linkin, jonka kautta he käyvät antamassa anonyymin palautteen oppimiskokemuksestaan ja opettajien käyttämistä menetelmistä.
Helmikuun kahdeksantenatoista kollegamme eli Laavu-tiimi tarjosivat meille kuitenkin kokonaisen oppitunnin pituisen palaute- ja itsearviointisession, jossa luotiin pitkäkantoinen katsaus koko webinaariopettajuutemme lokakuussa alkaneeseen kehityskaareen. Itsearvioinnin ja palautteen vuoropuheluna edenneessä keskustelussa nousi esiin, että Autiotupa-tiimimme
- tuottamat opetuksen toteutussuunnitelmat ovat matkan varrella selkeytyneet
- pedagogisten termien käyttö on tarkentunut ja johdonmukaistunut
- opetuksessa käyttämät lähteet ovat monipuolistuneet
- jäsenet osaavat aiempaa paremmin hypätä tuuraamaan toinen toisiaan tarpeen vaatiessa
- verkkodidaktiset ratkaisut ovat aiempaa perustellumpia.
Toteutussuunnitelmien selkeytyminen ja parantunut kyky tuurata toista opettajaa ovat sidoksissa toisiinsa, ja tämän kehityksen takana on mielestäni tiimissä kasvanut ymmärrys “totsun” merkityksestä opettajan työkaluna. Totsun koko idea on minun nähdäkseni ulkoistaa opettajan tulevaa opetussessiotaan (esim. oppituntia tai laajempaa kokonaisuutta) koskevat aikomukset niin selkeään muotoon, että lähes kuka tahansa kykenisi tuon suunnitelman pohjalta valmistautumaan vetämään kyseisen opetuksen. Kuukausien aikana olemmekin paitsi “kasvaneet yhteen” tiiminä, myös oppineet käyttämään totsua toistemme sijaistamisen työkaluna. Samalla totsu myös selkeyttää omaa ajattelua – ottamalla opetuksen rakenteen ja yksityiskohdat opettajan muistin “harteilta” – sekä toimii opetuksen arvioinnin peilinä: vastaako opetus session osaamistavoitteisiin? Onko menetelmissä tarpeeksi vaihtelua? Mitä opiskelijat tekevät oppiakseen? Ja erityisesti: onko aikataulu realistinen?
Vaikka ajankäyttö on joka kerta pedantisti suunniteltu totsuun, on tiimillämme ja minulla itselläni sekä webinaariopettajana että mediakouluttajana jatkuvasti ongelmia opetusajan riittämisen kanssa. Ongelmat liittyvät nähdäkseni kokemattomuuteen sen arvioimisessa, kuinka paljon aikaa avoimeen keskusteluun tarvitaan, ja toisaalta liialliseen omaan aikataulusuunnitelmaan lukkiutumiseen.
Tämä tuli esiin juurikin helmikuun 18:na pitämässämme sessiossa opettajan verkosto-osaamisesta: kunnianhimoisessa suunnitelmassamme 40 minuutin oppitunti jakaantui kuuteen yhtä pitkään (6 min 40 sek) opetustuokioon, joista lähes kaikkiin sisältyi keskustelua. Yritimme pitää tiukasta aikataulusta tiukasti kiinni, vaikka se tarkoitti hyvin lentoon lähteneen keskustelun siipien katkaisemista kerta toisensa jälkeen. Jälkiviisaana (ja palautteesta oppineena) helppo nähdä, että näin tiukaksi asetettu opetussession aikataulu on pikemminkin oppimista ehkäisevä kuin edistävä.
Kyse on siis tilannetajusta ja opetuksen hetkessä elämisestä: parhaimmastakin suunnitelmasta voi ja kannattaa päästää irti, kun keskustelu käy hedelmällisenä. Käyttämättä jääneille ideoille löytyy kyllä toinenkin sovellutus. Samaan aikaan on opettajan kuitenkin pystyttävä ohjaamaan vapaata keskustelua osaamistavoitteiden kannalta relevanttiin suuntaan. Ja osattava leikata, kun keskustelut rönsyt ulottuvat liian kauas aiheesta.
Kehitystä tiiminä ja yksilönä
Laavu-tiimin fasilitoimassa palautekeskustelussa puhuttiin myös tiimityön käytännöistä ja siitä, miten tunnistamme ja hyödynnämme ryhmän vahvuuksia. Mielestäni emme riittävästi. Jos asetan nenälleni yltiönegatiivisen kriitikko-Mikon likaiset silmälasit, näyttää siltä, ettei tiimityömme lopputulos aina ole ollut osiensa summan ylittävä huippu, vaan pikemminkin monenkirjavan potentiaalin pienin yhteinen nimittäjä - se, mikä “nyt ainakin riittää”. Vaikka Autiotupatiimin sisällä on käyty paljon railakasta, ikimuistoista keskustelua, voisimme tiiminä kehittyä kohdistamalla keskustelua siihen, mitkä ovat kunkin motivaatiot opettajaksi opiskelemiseen ja miten laajasta sairaanhoitoalan, turvallisuusalan, media-alan, kirjallisuuden, coachingin ja teatterialan osaamisestamme otetaan paras hyöty irti opetussessioiden suunnitteluun ja uskaliaaseen toteutukseen.
Empaatikko-Mikon kirkkaammilla, roosansävyisillä laseilla kuitenkin hahmottuvat myös aikuisten elämän realiteetit, työkiireet ja ainainen matkustelu, jotka aivan ymmärrettävästi tekevät viiden keski-ikäisen elämän synkrooniin asettamisesta ja yhteisen ajan järjestämisestä hankalaa. Toisena asianhaarana empaatikko-Mikko tunnistaa verkkopedagogiikan uutukaisuuden käytäntöinä, teknologiana ja ajattelutapana meille kaikille. Millainen on pedagogisesti perusteltu verkko-opetusratkaisu? Mihin perustuen? Miten kehitämme osaamistamme verkko-opetusratkaisujen suhteen? Näiden kysymysten äärellä olemme, minusta tuntuu, kaikki olleet yhtä hyväksyttävän pihalla ja kaikki yhtä varovaisia.
Opetuksesta saatu palaute on kautta opintojen annettu pääosin tiimitasolla, joten minun on vaikea yksilöidä sen pohjalta tärkeimpiä henkilökohtaisia kehityskohteitani opettajana. Suoraa henkilökohtaista palautetta sain aivan ensimmäisestä webinaariopetuksestani, ja siinä todettiin muun muassa, että vuorovaikutustaitoni webbikameran kautta ovat hyvät, minulla oli hyvä ote opettamiseen, hyvin suunnitellussa opetussessiossa oli hyvää tietoa tiiviissä paketissa, aloitusmetodi (aiheen pohdinta valokuvapotpurin kautta) toimi mielekkäänä triggerinä keskusteluun, ja että ajankäyttö (!) onnistui hyvin. Vaikken epäile saamani palautteen rehellisyyttä, palautteen keräämisen metodi tuossa webinaarissa (chat-palaute) ei ollut anonyymi, minkä vuoksi kriittisemmät ajatukset ovat voineet jäädä julki lausumatta.
Oman kokemukseni pohjalta ja kaikkeen tiimin saamaan ja henkilökohtaiseen palautteeseen nojaten näen, että minulla on kehittymisen varaa vielä erityisesti verkkopedagogisissa ratkaisuissani eli siinä, miksi tietty tapa opettaa (verkossa) tukee parhaiten tiettyä opetussisältöä ja opiskelijaryhmää. Minulla on kehittymistä tällaisten ratkaisujen “pankin” kartuttamisessa ja ideoiden soveltamisessa. Minulla on kehittymistä opiskelijoiden kuuntelijana ja keskustelun puheenjohtajana – siitä huolehtijana, että kaikki tulevat kuulluksi tasapuolisesti opetussession aikaraameissa. Ja minulla on kehittymistä noiden aikaraamien hallitsijana: niin, ettei kello hallitse minua, vaan minä kelloa. Ja minulla on vielä parannettavaa (vertais)ryhmätyöskentelyn ohjaamistaidoissa.
Empaatikko-Mikon kirkkaammilla, roosansävyisillä laseilla kuitenkin hahmottuvat myös aikuisten elämän realiteetit, työkiireet ja ainainen matkustelu, jotka aivan ymmärrettävästi tekevät viiden keski-ikäisen elämän synkrooniin asettamisesta ja yhteisen ajan järjestämisestä hankalaa. Toisena asianhaarana empaatikko-Mikko tunnistaa verkkopedagogiikan uutukaisuuden käytäntöinä, teknologiana ja ajattelutapana meille kaikille. Millainen on pedagogisesti perusteltu verkko-opetusratkaisu? Mihin perustuen? Miten kehitämme osaamistamme verkko-opetusratkaisujen suhteen? Näiden kysymysten äärellä olemme, minusta tuntuu, kaikki olleet yhtä hyväksyttävän pihalla ja kaikki yhtä varovaisia.
Opetuksesta saatu palaute on kautta opintojen annettu pääosin tiimitasolla, joten minun on vaikea yksilöidä sen pohjalta tärkeimpiä henkilökohtaisia kehityskohteitani opettajana. Suoraa henkilökohtaista palautetta sain aivan ensimmäisestä webinaariopetuksestani, ja siinä todettiin muun muassa, että vuorovaikutustaitoni webbikameran kautta ovat hyvät, minulla oli hyvä ote opettamiseen, hyvin suunnitellussa opetussessiossa oli hyvää tietoa tiiviissä paketissa, aloitusmetodi (aiheen pohdinta valokuvapotpurin kautta) toimi mielekkäänä triggerinä keskusteluun, ja että ajankäyttö (!) onnistui hyvin. Vaikken epäile saamani palautteen rehellisyyttä, palautteen keräämisen metodi tuossa webinaarissa (chat-palaute) ei ollut anonyymi, minkä vuoksi kriittisemmät ajatukset ovat voineet jäädä julki lausumatta.
Oman kokemukseni pohjalta ja kaikkeen tiimin saamaan ja henkilökohtaiseen palautteeseen nojaten näen, että minulla on kehittymisen varaa vielä erityisesti verkkopedagogisissa ratkaisuissani eli siinä, miksi tietty tapa opettaa (verkossa) tukee parhaiten tiettyä opetussisältöä ja opiskelijaryhmää. Minulla on kehittymistä tällaisten ratkaisujen “pankin” kartuttamisessa ja ideoiden soveltamisessa. Minulla on kehittymistä opiskelijoiden kuuntelijana ja keskustelun puheenjohtajana – siitä huolehtijana, että kaikki tulevat kuulluksi tasapuolisesti opetussession aikaraameissa. Ja minulla on kehittymistä noiden aikaraamien hallitsijana: niin, ettei kello hallitse minua, vaan minä kelloa. Ja minulla on vielä parannettavaa (vertais)ryhmätyöskentelyn ohjaamistaidoissa.
