21 toukokuuta 2020

Kehittyminen opettajana ammattipedagogisissa opinnoissa ja niiden jälkeen


Aloittaessani pedagogisia opintoja kesällä 2018 – ensin avoimessa yliopistossa ja sitten ammatillisessa opettajakorkeakoulussa – käsitykseni käytännön opetustyöstä oli suurin piirtein seuraava:

Työpajan aluksi ”murretaan jää” lyhyellä, leikkimielisellä harjoituksella, joka orientoi päivän aiheeseen. Sen jälkeen luennoin aiheesta – yleensä jotain videoihin ja audiovisuaaliseen medialukutaitoon liittyvää – ja näytän esimerkkejä. Osallistan opiskelijoita kysymällä kysymyksiä, ja tunnustelen samalla heidän ennakkotietojaan ja -käsityksiään aiheesta. 

Sitten annan opiskelijoille tehtävän (esimerkiksi lyhytdokumentin tekeminen) ja opiskelijat alkavat pienryhmissä työstää ideoitaan tehtävänannon mukaisesti. Sukkuloin ryhmästä ryhmään, ja yritän kysymyksiä esittämällä ohjailla ryhmien työskentelyä kohti (minua) tyydyttävän käsikirjoituksen syntymistä. Käsikirjoitusten valmistuttua usein syödään. 


Ruokailun jälkeen esittelen lyhyesti tuotantokaluston käyttöä, ja annan joitakin vinkkejä. Opiskelijat lähtevät kuvaamaan. Istun ja päivystän opiskelijoiden mahdollisten ongelmien ja kysymysten varalta, luen sähköpostit, juttelen ryhmän ”oikean” opettajan kanssa, juon kahvia. 



Antamani aikataulun puitteissa opiskelijat palaavat, ja muistikorteille on tallentunut jotain käsikirjoituksessa kuvailtuja ajatuksia muistuttavaa. On editoinnin vuoro. Opiskelijat istuvat yhden tietokoneen äärellä tiiviisti kuin Rembrandtin maalauksessa, ja minä kyyristelen tuolitta siinä vieressä tai hengitän opiskelijoiden niskaan, yritän alustaa editointiohjelman käyttöön. Ryhmät palaavat kuvaamasta eri aikoihin, ja käyn samat asiat läpi joka ryhmän kanssa. Huomiotani tarvitaan samaan aikaan joka puolella. Hermostun, mutta en anna sen näkyä. 



Editointi alkaa sujua, ja videot edistyvät. Aikataulu alkaa painaa päälle, eikä valmiita videoita aina ehditä katsoa yhdessä, päivän kokemuksen purusta ja palautteesta puhumattakaan. Työpaja päättyy, ja toisinaan näen valmiit videot vasta jälkikäteen, tai en lainkaan. Joskus – onneksi harvoin – editoin videot valmiiksi itse. 

Onko tämä lähes rutiiniksi muodostunut toimintamallini hyvää opettamista? Vajaat kaksi vuotta kestänyt ammatilliseksi opettajaksi kouluttautuminen on antanut eväitä – ja aikaa – miettiä kysymystä laajemman tiedon valossa.


Pedagoginen osaaminen: mitä olen oppinut?


Hyvän opettamisen mysteeriä on opettajaopinnoissani – sekä kasvatustieteellisissä että ammattipedagogisissa – purettu muun muassa sellaisiin käsitteisiin kuin oppimista edistävä oppimisympäristö, oppimista edistävät opetusratkaisut, oppimista edistävä vuorovaikutus, oppimista edistävä ohjaus ja oppimista edistävä arviointi. Oppijakeskeinen oppimisen edistäminen tuntuu löytyvän joka kiven alta.

Jos pedagoginen osaaminen on oppimisen edistämisen osaamista, täytyy sen lähtökohtana olla ymmärrys siitä, mitä oppimisella tarkoitetaan. Kyseessä on niin monisyinen ja kaikessa inhimillisessä toiminnassa läsnä oleva ilmiö, ettei yhtä oikeaa vastausta voida antaa. Olen taipuvainen ajattelemaan Huhtasen (2017) tavoin, että oppiminen on tietoinen, vapaaehtoinen prosessi, joka aktivoi muistin (oppiminen jättää muistijäljen), ja edellyttää oppimismotivaation ja oppimisen kohteeseen suuntautuvan tarkkaavaisuuden läsnäoloa. Näin ollen opettaminen – se oppimisen edistäminen – paljaimmilleen riisuttuna tarkoittaisi oppijan aktivointia, motivointia ja hänen tarkkaavaisuutensa suuntaamista.

Oppimis- tai osaamistavoitteet ovat nähdäkseni sivuuttamaton hyvän opettamisen ja oppimisen työkalu, sekä oppijan että opettajan itsensä näkökulmasta. Osaamistavoitteet toimivat aktivoinnin, motivoinnin ja tarkkaavaisuuden suuntaamisen tienviittana ja määrittävät koko koulutuskokonaisuuden (kurssi, työpaja, opintojakso ym.) suunnittelua: oppimisympäristöjä, opetusmenetelmiä, lähdeaineistoja, tehtävänantoja, ja niin edelleen. Osaamistavoitteet myös osoittavat, mihin oppimisprosessin aikana potentiaalisesti tapahtuneeseen oppimiseen arviointi tulee kohdistaa. Osaamistavoitteiden asettamisen merkityksen ymmärtäminen on ollut tärkeimpiä rasteja pedagogisen osaamiseni kehityspolulla. 

Tämänhetkisen osaamiseni kautta tarkasteltuna työpajamallissani on paljon hyvää: on opiskelijoiden ennakkotietojen ja -käsitysten aktivointia, on opiskelijalähtöistä tekemistä, jota ohjailen kysymysten avulla (en antamalla valmiita vastauksia), on vuorovaikutusta opiskelijaryhmien sisällä, ja se enimmäkseen kanavoituu yhteiseen tuottavaan toimintaan. Mutta osaamistavoitteiden käsitteen kautta en ole työpajakokonaisuuksieni suunnittelua koskaan aiemmin miettinyt – koko käsite on ollut minulle vieras. Väittäisin, että ilman osaamistavoitteita minulla ei ole ollut selkeää tai varsinkaan julkilausuttua käsitystä siitä, mitä oppimista toiminnallisen työpajaprosessin aikana pitäisi tapahtua. 

Ilman selkeitä osaamistavoitteita oppimisen polusta tavallaan puuttuu sen alku- ja päätepiste; on vain hähmäistä harhailua siinä välissä, ja sen varsinainen pedagoginen tarkoitus jää hämärän peittoon. Videoita syntyi, ja ne olivat hyviä, mutta mitä niiden tuottamisen kautta oli tarkoitus oppia? Hauskaakin oli, mutta vaikka oppimisviihtyvyys ja opiskeluun kohdistuvat positiiviset emootiot ovat tärkeitä, ne eivät yksin tee hyvää oppimista. Palautekysymyksenä ”oliko teillä kivaa” ohjaa huonosti opiskelijoita arvioimaan tapahtunutta oppimista. Oppimista edistävän palautteen antaminen ja itsearvioinnin ohjaaminen hakevat oikeutuksensa osaamistavoitteista: arvioidaan vain sellaista osaamista, jonka saavuttaminen on ollut koulutuskokonaisuuden tavoitteena. 



Opeopintojen jälkeen: mitä tavoittelen?


Minulle ei ammatillisten opettajaopintojen verkkototeutusmuodon valinnassa ollut missään nimessä kyse vain opintojeni sovittamisesta omaan elämäntilanteeseen, vaan sellaisten verkkopedagogisten valmiuksien kehittämisestä, jotka tukevat elämäntyyliäni ja -tavoitteitani. Tavoitteenani on hakeutua media-alan opettajan tehtäviin opettaen sekä lähi-, verkko- että monimuotototeutuksena. Toivon voivani tulevaisuudessa työskennellä monipuolisesti ja kansainvälisesti eri oppilaitoskonteksteissa ja eri kohderyhmien parissa, ja tehdä verkkopedagogiikan kehittämiseen liittyvää työtä. Ironista kyllä, koronakevät toi tavoitteeni ison harppauksen lähemmäs.

Tätä kirjoittaessani olen juuri päättänyt opetusharjoitteluni Laajasalon opiston medialinjalla, tv-työn syventävissä opinnoissa. Opetusvastuullani oli tv-työn syventäviin opintoihin kuuluvan ulkotuotantojakson inserttien tuottaminen. Koko harjoitteluni toteutui etäopetuksena Berliinistä käsin. Saamani opiskelijapalautteen perusteella olen kyennyt toimimaan verkko-opettajana oppimista edistävästi. Eräs opiskelija pitää hyvänä rooliani tuotantoa ”ulkopuolelta” tarkkailevana neuvonantajana, joka kommentoi pikemmin lopputulosta kuin ”lokaatiossa tapahtuvaa säätöä”. Toinen näki ulkopuolisuuteni tuovan inserteistä antamalleni palautteelle lisää arvoa ja auktoriteettia. On kuitenkin huomioitava, että en vetänyt koko kurssia yksin, vaan monimuotototeutuksena kahden, hetkittäin kolmenkin muun opettajan kanssa. Opiskelijapalautteessa pidettiin hyvänä tehtävänjakoamme opiskelijoiden vastuuopettajan kanssa: minä (enimmäkseen) tuutoroin toimintaa Zoomissa, hän paikan päällä livetuotannon lokaatioissa.

Opetusharjoittelukokemuksesta kertyi runsaasti positiivisia kokemuksia, jotka laajentavat työpajakeskeistä käsitystäni audiovisuaalisen ilmaisun opettamisesta, ja joita voin hyödyntää tulevassa opetuksessani. Erityisen positiivisena koin ryhmätyön hajauttamisen lähetyskohtaisiin tiimeihin, ja yksilölliset ohjaustuokiot tiimien keskushenkilöiden (tuottajien) kanssa. Whatsapp osoittautui erinomaiseksi etäohjauksen ja palautteenannon työkaluksi sen välittömyyden, monikanavaisuuden (teksti, kuva, ääni, video), ryhmä- ja yksilöviestinnän mahdollisuuksien, tuttuuden ja epämuodollisuuden ansioista. Sain opetusharjoittelussa myös tilaisuuden hyödyntää omia ammatillisia verkostojani opetuksessani: pyysin pitkään Ylelle tiede- ja ajankohtaisohjelmien inserttejä toimittaneen entisen kollegani kertomaan työstään ja vastaamaan opiskelijoiden kysymyksiin. Opiskelijoiden sessiosta antama palaute vahvistaa, että alan kontaktit voivat olla erinomainen keino tuoda opetukseen tuoreinta osaamista, uskottavuutta ja esikuvia.

Kaikkiaan Laajasalon opiston medialinjan tuttavallinen pedagogiikka sopi minulle erinomaisesti, ja koen neljän viikon aikana oppineeni opiskelijoista paljon siitä huolimatta, etten koskaan tavannut heitä fyysisesti. Koen onnistuneeni opiskelijoiden itse- ja vertaisarvioinnin fasilitoinnissa ensin inserttien raakaversioiden yhteiskatselussa, sekä suorien lähetysten jälkeen ryhmäpalaute-keskustelua johtaessa. Ensimmäisten lähetysten jälkeen opiskelijoiden esiin nostamat ongelmakohdat esimerkiksi siinä, miten tuotantotiimi pystyy kommunikoimaan keskenään lähetyksen aikana, johtivat muutoksiin seuraavien päivien lähetysten organisoinnissa, mikä näkyi positiivisesti suoraan lopputuloksessa. Keskeistä oli, että toiminnan kehittäminen perustui opiskelijoiden omiin havaintoihin paikan päältä, ja niiden julki tuomiseen. Opettajana voin olla tyytyväinen, että kykenin täältä kaukaakin käsin tarjoamaan palautekeskustelulle foorumin, jossa ongelmakohdat pystyttiin nostamaan turvallisesti ja kehittävästi esiin (lähes lukuvuoden yhdessä toimineen opiskelijaryhmän jo valmiiksi hyvästä yhteishengestä en kuitenkaan voi ottaa kunniaa).

Kuluneen vuoden aikana kertyneen opetuskokemuksen kautta (opetusharjoittelu, webinaariopettaminen osana opeopintoja, sekä vapaaehtoistyö medialukutaitoprojektissa Palestiinassa) olen erityisen innostunut aikuisopiskelijoiden opettamisesta. Vaikutelmani on, että aikuiskoulutus tarjoaa myös nuorten toisen asteen perustutkintokoulutusta enemmän mahdollisuuksia verkko- ja monimuoto-opetuksen järjestämisessä.



Missä minun on vielä kehityttävä?


Koska vapaan sivistystyön opetusta ei ole (toistaiseksi) kahlittu velvoittaviin opetussuunnitelmiin, en opetusharjoittelunikaan kautta päässyt suunnittelemaan opetusta suhteessa tavoiteltaviin opintopistemääriin. Tiedän teorian tasolla, että korkea-asteella yksi opintopiste vastaa noin 27 tunnin työtä (Valtioneuvoston asetus yliopistojen tutkinnoista 794/2004). Toteutuneeseen työmäärään kuitenkin vaikuttaa opiskelijan motivaatio ja kunnianhimo opiskeltavan aiheen suhteen enkä tiedä, kuinka kunnianhimoisen suorituksen ottaisin työmäärän arvioinnin lähtökohdaksi opintokokonaisuutta suunnitellessa. Toisen asteen osaamispisteiden edellyttämää työmäärää en taas tunne lainkaan. On mielestäni outoa, ettei työmäärän arviointia harjoiteltu tai käsitelty tarkemmin osana opettajaopintoja.

Toinen selkeä kehittymiskohteeni on ajankäyttö. Kuten alussa totesin, vetämäni mediatyöpajat ovat liian usein jääneet vaillinnaisiksi ajan loputtua kesken. Sama ongelma on noussut esiin vastuullani olleissa opettajaopintojen webinaareissa, sekä opetusharjoitteluni verkko-opetuksessa. Haluan kai kroonisesti sisällyttää opetukseeni liian monipuolisia elementtejä (koska kaikki on kiinnostavaa!) ja aliarvioin opiskelijakeskeiseen toimintaan sekä keskusteluihin tarvittavan ajan, kenties myös tempaudun opetuksen aiheeseen ja opiskelijoiden tuotantoihin mukaan niin, että yksinkertaisesti unohdan pitää kelloa silmällä. Taustalla lienee yleisesti optimistinen ja huoleton suhtautumiseni aikaan, joka omassa toiminnassani opiskelijana ja ammattilaisena näkyy jatkuvasti asioiden ”viime tinkaan” suorittamisena. Tähän elämäntapaongelmaan en kykene tässä ja nyt hahmottamaan ratkaisua, mutta opetukseni osalta uskon, että orjallisemmasta ydinainesanalyysin tekemisestä olisi hyötyä: mikä on todella välttämätöntä?

Ammatilliseksi opettajaksi pätevöityminen edellyttää minulta ryhtiliikettä muutenkin kuin ajankäytön osalta. ”Koulutettuna” en voi kuitata opetukseni osallisuuteen, esteettömyyteen tai lainsäädäntöön liittyviä puutteita naiivilla tietämättömyydellä. Olen käynyt kurssini erityispedagogiikasta ja esimerkiksi tekijänoikeuksista opettajan työssä, ja minun on toimittava tietämykseni mukaisesti. Samalla havainto tiedostettujen periaatteiden ja käytännön ratkaisujen välisen kuilun leveydestä saa minut vääntelemään käsiäni. Internet – erityisesti Youtube – on täynnä loistavaa itseopiskelu- ja tukimateriaalia, jota hyödyntää opiskelijoiden ohjaamisessa. Jos vaikka voinkin kiertää Youtubeen julkaistujen ”elokuvien” tekijänoikeusongelman linkkiä jakamalla, pääsääntöisesti videot ovat englanninkielisiä. Voinko saavutettavuuden näkökulmasta laskea sen varaan, että kaikki opiskelijat osaavat englantia riittävän hyvin, jotta video olisi hyödyllinen? Tulisiko minun sittenkin itse tuottaa samansisältöinen suomenkielinen oppimateriaali, ja millä ajalla? Entä kun olemme toteuttamassa opiskelijatyönä tv-ohjelmaa korona-aikaan, miten huolehdin sellaisen opiskelijan osallisuudesta, joka ei riskiryhmään kuuluvan perheenjäsenen vuoksi pysty osallistumaan mihinkään fyysistä kanssakäymistä edellyttävään toimintaan? Toisinaan tuntuu, että koko opettajankoulutus toimii juuri kuten ammattitaitoinen tuutori: herättää paljon kysymyksiä, joihin vastaukset on löydettävä lopulta itse.




Lähteet:


Huhtanen, A. 2017. Oppiminen. Mitä se oikeastaan on? Blogikirjoitus 14.11.2017, Dare to Learn. http://www.daretolearn.fi/blog/mita-on-oppiminen-tarkemmin-ajatellen

Valtioneuvoston asetus yliopistojen tutkinnoista 794/2004. Annettu 19.8.2004, viitattu 21.5.2020. https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2004/20040794#Pidp446473440


14 toukokuuta 2020

Opetusharjoittelu turvallisuuden näkökulmasta


Kaikki opettaminen ja ohjaaminen tulisi organisoida sekä opiskelijoiden että opettajien fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen turvallisuus huomioon ottaen. Oppimisympäristössä, jossa kaikki nämä pedagogisen turvallisuuden osa-alueet toteutuvat, on hyvä opiskella.

Fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen turvallisuus menevät monin tavoin limittäin, ja opettaja huolehtii niiden toteutumisesta käyttäen pitkälti samoja ”työkaluja”. Oli kyse sitten onnettomuuksien tai väkivallan uhasta (fyysisiä turvallisuusuhkia), kiusaamisesta, häirinnästä tai rasismista (psyko-sosiaalisia turvallisuusuhkia), opettaja huolehtii opiskelun turvallisuudesta riskejä havaitsemalla, arvioimalla ja ennakoimalla. Psyko-sosiaalisten turvallisuusuhkien ennaltaehkäisevänä torjuntakeinona voidaan nähdä myös sellaiset oppimisympäristöt ja opettajan opetusmetodit, jotka tukevat osallisuuden ja yhteisöön kuulumisen kokemusta. Avainasemassa on avoin vuorovaikutus oppimisyhteisössä (Opetushallitus 2020; Oulun ammatillisen opettajakorkeakoulun e-oppimateriaali 2020).

Tässä tekstissä tarkastelen turvallisen opiskelun osa-alueiden toteutumista omassa opetusharjoitteluympäristössäni Laajasalon opiston TV-työn opinnoissa.

Opiston turvallisuusasiakirjat


Laajasalon opistolle on laadittu kaksi työ- ja opiskeluturvallisuuteen liittyvää asiakirjaa: pelastussuunnitelma ja poikkeustilannetoimintaohje. Pelastussuunnitelma on Pelastuslain (468/03) ja Pelastustoimiasetuksen (787/03) edellyttämä suunnitelma siitä, miten opistolla tapahtuvissa mahdollisissa vaaratilanteissa toimitaan, ja miten vaaratilanteisiin on varauduttu. Pelastussuunnitelma sisältää mm. tiedot opistolla olevista hälytys-, pelastus- ja sammutusjärjestelmistä, sekä yleisluontoisen suunnitelman henkilökunnan turvallisuuskoulutuksesta.

Pelastussuunnitelmassa mainitaan mahdollisissa vaaratilanteina tulipalovaara, tapaturmatilanne, väkivalta- tai uhkatilanne sekä säteilyvaara, kaasuvaara tai pommiuhka. Poikkeustilannetoimintaohje kuvaa seikkaperäisesti, miten näissä tilanteissa tulee toimia, ja millaisilla toimenpiteillä väkivalta- ja uhkatilanteita voidaan pyrkiä ennaltaehkäisemään. Toimintaohje on kohdistettu nimenomaan opiston henkilökunnalle, jonka nähdään poikkeustilanteessa vastuullisesti ohjaavan opiskelijoiden toimintaa.

Kummassakin asiakirjassa tarkastelun kohteena on nimenomaan opiskelijoiden ja henkilökunnan fyysinen turvallisuus: toiminta uhkaavassa poikkeustilanteessa ”paikan päällä”, Laajasalon opiston tiloissa. Suunnitelmaa tai ohjetta työ- ja opiskeluturvallisuuden sekä hyvinvoinnin jatkuvasta ylläpitämisestä niin fyysisen, psyykkisen kuin sosiaalisen turvallisuuden näkökulmasta nämä asiakirjat sen sijaan eivät sisällä. Ei ole tiedossani, onko opistolla erikseen laadittu tällaisia ylläpitävän turvallisen työskentelyn toimintaohjeita.

Opiskelijoiden suorittaessa työharjoitteluaan heidän työturvallisuuttaan koskevista vastuista säädetään myös Työturvallisuuslaissa (738/2002).

Turvallisen työskentelyn haasteet av-alalla


Työ- ja opiskeluturvallisuuden näkökulmasta av-ala (elokuva, tv, videotuotanto) on moniin muihin taidealoihin nähden varsin riskialtis ala. Siinä missä taidemaalari toteuttaa päänsisäisen visionsa pensselillä kankaalle, on elokuvaajan saatava todellisuus muistuttamaan päänsisäistä visiotaan esimerkiksi lavasterakenteiden, valaistuksen sekä kameroiden ja mikrofonien innovatiivisen sijoittelun kautta. Luovien kuvakulmien hakeminen korkeista paikoista voi aiheuttaa putoamisvaaran, tarkoituksenmukaisen valaistuksen luominen voi edellyttää kuumenevien ja sokaistumisvaaran aiheuttavien valojen käyttöä, huolimattomasti ripustettu tai tuettu valaisin (tai esimerkiksi lavasterakenne) voi pudotessaan tai kaatuessaan aiheuttaa hengenvaaran, huolimattomasti vedettyyn johtoon voi kompastua kohtalokkain seurauksin, ja niin edelleen. Avainsanat onnettomuuksien välttämisessä ovat järjestelmällisyys ja ennakointi. Pienemmissäkin tuotannoissa jo pelkkä raskaan kaluston siirtely edellyttää ergonomian huomioon ottamista. Lisäksi elokuva- ja tv-tuotannot ovat riippuvaisia sähköstä, joten työntekijöiden ja opiskelijoiden on tunnettava sähkölaitteiden turvallinen käyttö ja kyettävä tunnistamaan vialliset, mahdollisen vaaratilanteen aiheuttavat laitteet ja kytkennät.

Alan turvallisuusriskien taustalla on nähdäkseni usein luoville aloille tyypillinen esteettisen ilmaisun ja tuotantoteknisten ratkaisujen kehittämiseen liittyvä kunnianhimo, jonka varjolla venytetään inhimillisen sietokyvyn rajoja niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisesti. Esimerkiksi elokuvatuotannoissa kuvauspäivät voivat venyä, työtä tehdään toisinaan äärimmäisen haastavissa olosuhteissa, ja aikataulujen ylittyminen voi johtaa kohtuuttomaan työtahtiin myös jälkituotantovaiheessa. Kuormittavat työolosuhteet johtavat väsymykseen, joka voi kostautua kohtalokkainakin – tai ainakin kalliina – virheinä. Hyvän yleiskuvan alan turvallisuusriskeistä saa tutustumalla Työturvallisuuskeskuksen elokuva- ja tv-tuotantoalan turvallisuuden tarkistuslistaan.

Oman opetusharjoitteluni pedagoginen turvallisuus


Teen opetusharjoitteluni Laajasalon opiston mediakoulutuksen opintolinjan syventävissä TV-työn opinnoissa. Kurssilla, jossa opetan, opiskelijat toteuttavat kuusi suoraa lähetystä Laajasalon opiston Kaupunki-TV -kanavalle. Lähetysten aiheena ovat Helsingin kaupunginosat. Minun vastuullani on inserttien eli lähetysten ennakkoon nauhoitettujen osuuksien tekemisen ohjaaminen.

Koronavirusepidemian vuoksi opetukseni ja ohjaukseni tapahtuu sataprosenttisesti verkossa Zoom-videokokouspalvelua sekä muita verkkoviestinnän työkaluja (Whatsapp, Google Drive, Google Classroom) hyödyntäen. Opiskelijani toisaalta tekevät inserttejä työstäessään myös konkreettista tiimityötä, tapaavat ihmisiä heitä haastatellessaan, ja kerääntyvät (rajoitusten sallimin tavoin) yhteen toteuttamaan suorat lähetykset.

Pohtiessani tätä kurssini ”monimuotototeutusta” pedagogisen turvallisuuden näkökulmasta huomioni kiinnittyy ensinnäkin koronaviruksen aiheuttamiin turvallisuusuhkiin. Opiskelijoiden (kuten meidän kaikkien) tulisi työskennellessään noudattaa THL:n ohjetta pitää vähintään metrin turvaväliä muihin. Opetuksessani olen ohjeistanut opiskelijoita käyttämään jatkovarsia haastattelu-mikrofoneissa, kuvaamaan haastattelut hieman normaalia pidemmän etäisyyden päästä (teleobjektiivin avulla tämä on varsin vaivatonta), ja orientoinut heitä miettimään vaihtoehtoisia, luovia tapoja tuottaa materiaalia tv-ohjelmaan esim. videopuhelusovelluksia hyödyntäen. Opiskelijat ovat kuitenkin lopulta tuottaneet inserttejään varsin ”perinteisin” menetelmin.

THL:n ohjeistus myös suosittaa välttämään tarpeetonta oleilua julkisilla paikoilla. Onko toimittaja-kuvaajaparina puistoissa ja kaduilla hiippailu tarpeellista? Onko kaupungin ilmiöistä kertominen ja suoran tv-lähetyksen tekeminen tarpeellista? Millä kriteereillä määrittyy ”tarpeellinen”? Jos kriteeriksi otetaan opiskelijoiden ammatillinen kasvu, voisivatko he kerätä saman kokemuksen muullakin tavoin?

Poikkeustila vaikuttaa myös opiskelun psyykkiseen ja sosiaaliseen turvallisuuteen. Ennen kurssin alkua riittävän opiskelijamäärän osallistuminen kurssilleni näytti epävarmalta, sillä tv-ohjelman työstäminen vallitsevissa olosuhteissa herätti ymmärrettäviä pelkoja omasta terveydestä. Kurssin aikana rajoitteissa ja kenties yleisesti vallitsevassa tunnelmassa on kuitenkin tapahtunut merkittävää vapautumista - niin Helsingissä kuin täällä Berliinissäkin - mikä näkyy selkeästi myös innostuksessa tuotannon valmiiksi saattamiseen.

Toisaalta osalla opiskelijoista on riskiryhmiin kuuluvia läheisiä tai asuinkumppaneita, joiden terveyden vuoksi heidän osallistumisensa mihinkään fyysistä läsnäoloa edellyttävään työskentelyyn on hankalaa tai mahdotonta. Tätä tilannetta rajoitusten lievennykset eivät helpota. Olen yrittänyt osallistaa kyseisiä opiskelijoita projektiin sellaisten tehtävien kautta, jota on mahdollista hoitaa yhtä hyvin kotoa käsin (käsikirjoitus, suunnittelutyö, editointi), mutta tästä huolimatta he ovat jääneet tuotannossa sivurooliin. Tilanteen ratkaisun suhteen olen rehellisesti ymmälläni.

Lisäksi kurssin toteutus verkossa tuo omat haasteensa pedagogiseen turvallisuuteen. Videokokoukset ja mahdollisuus jakaa oma näyttönsä muille osallistujille avaavat näkymän paitsi osallistujien kotien yksityiseen tilaan ja siellä käytäviin keskusteluihin, myös heidän tietokoneidensa työpöydille, selainten välilehtiin, ja niin edelleen. Siihen, mitä sallii muiden nähdä ja kuulla, voi tietenkin vaikuttaa – jos sitä tulee ajatelleeksi. Verkko-opettaminen on kaikkiaan jatkuvaa tasapainoilua eri digitaalisten palveluiden tarjoaman käytännöllisyyden ja niiden edellyttämän käyttäjätietojen luovutuksen ja aiheuttamien tietoturvauhkien välillä. Esimerkiksi videokokoustyökalu Zoom, jota käytämme kurssini pääasiallisena luokkatilana, on saanut paljon kehnoa julkisuutta tietoturvapuutteistaan.


Lähteet:


Halminen, L. 2020. Kokoussovellus Zoomista tuli suosittu Suomessakin, mutta sen tietoturva on leväperäinen ja siitä varoittaa jopa FBI. Artikkeli Helsingin Sanomissa 2.4.2020. Viitattu 14.5.2020. https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006461702.html

Laajasalon opisto. 2019. Poikkeustilannetoimintaohje, annettu 17.6.2019.

Laajasalon opisto. 2019. Pelastussuunnitelma, annettu 17.6.2019.

Oulun ammattikorkeakoulu. 2020. Amok-eMateriaalit: Turvallisuusosaaminen. Viitattu 14.5.2020. http://oamk.fi/amok/emateriaalit/fi/osaamisen-kehittaminen/oppilaitoksen-turvallisuus/

Opetushallitus. 2020. Sosiaalinen turvallisuus. Viitattu 14.5.2020. https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/sosiaalinen-turvallisuus

Työturvallisuuskeskus. Turvallisuuden tarkistuslista elokuva- ja tv-tuotantoalalle. Viitattu 14.5.2020. https://ttk.fi/files/6903/TTK_Elokuva_TV_check_list.pdf

Työturvallisuuslaki. Annettu 23.8.2002. Viitattu 14.5.2020. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2002/20020738



Kehittyminen opettajana ammattipedagogisissa opinnoissa ja niiden jälkeen

Aloittaessani pedagogisia opintoja kesällä 2018 – ensin avoimessa yliopistossa ja sitten ammatillisessa opettajakorkeakoulussa – käsitykse...