Työpajan aluksi ”murretaan jää” lyhyellä, leikkimielisellä harjoituksella, joka orientoi päivän aiheeseen. Sen jälkeen luennoin aiheesta – yleensä jotain videoihin ja audiovisuaaliseen medialukutaitoon liittyvää – ja näytän esimerkkejä. Osallistan opiskelijoita kysymällä kysymyksiä, ja tunnustelen samalla heidän ennakkotietojaan ja -käsityksiään aiheesta.
Sitten annan opiskelijoille tehtävän (esimerkiksi lyhytdokumentin tekeminen) ja opiskelijat alkavat pienryhmissä työstää ideoitaan tehtävänannon mukaisesti. Sukkuloin ryhmästä ryhmään, ja yritän kysymyksiä esittämällä ohjailla ryhmien työskentelyä kohti (minua) tyydyttävän käsikirjoituksen syntymistä. Käsikirjoitusten valmistuttua usein syödään.
Ruokailun jälkeen esittelen lyhyesti tuotantokaluston käyttöä, ja annan joitakin vinkkejä. Opiskelijat lähtevät kuvaamaan. Istun ja päivystän opiskelijoiden mahdollisten ongelmien ja kysymysten varalta, luen sähköpostit, juttelen ryhmän ”oikean” opettajan kanssa, juon kahvia.
Antamani aikataulun puitteissa opiskelijat palaavat, ja muistikorteille on tallentunut jotain käsikirjoituksessa kuvailtuja ajatuksia muistuttavaa. On editoinnin vuoro. Opiskelijat istuvat yhden tietokoneen äärellä tiiviisti kuin Rembrandtin maalauksessa, ja minä kyyristelen tuolitta siinä vieressä tai hengitän opiskelijoiden niskaan, yritän alustaa editointiohjelman käyttöön. Ryhmät palaavat kuvaamasta eri aikoihin, ja käyn samat asiat läpi joka ryhmän kanssa. Huomiotani tarvitaan samaan aikaan joka puolella. Hermostun, mutta en anna sen näkyä.
Editointi alkaa sujua, ja videot edistyvät. Aikataulu alkaa painaa päälle, eikä valmiita videoita aina ehditä katsoa yhdessä, päivän kokemuksen purusta ja palautteesta puhumattakaan. Työpaja päättyy, ja toisinaan näen valmiit videot vasta jälkikäteen, tai en lainkaan. Joskus – onneksi harvoin – editoin videot valmiiksi itse.
Onko tämä lähes rutiiniksi muodostunut toimintamallini hyvää opettamista? Vajaat kaksi vuotta kestänyt ammatilliseksi opettajaksi kouluttautuminen on antanut eväitä – ja aikaa – miettiä kysymystä laajemman tiedon valossa.
Pedagoginen osaaminen: mitä olen oppinut?
Jos pedagoginen osaaminen on oppimisen edistämisen osaamista, täytyy sen lähtökohtana olla ymmärrys siitä, mitä oppimisella tarkoitetaan. Kyseessä on niin monisyinen ja kaikessa inhimillisessä toiminnassa läsnä oleva ilmiö, ettei yhtä oikeaa vastausta voida antaa. Olen taipuvainen ajattelemaan Huhtasen (2017) tavoin, että oppiminen on tietoinen, vapaaehtoinen prosessi, joka aktivoi muistin (oppiminen jättää muistijäljen), ja edellyttää oppimismotivaation ja oppimisen kohteeseen suuntautuvan tarkkaavaisuuden läsnäoloa. Näin ollen opettaminen – se oppimisen edistäminen – paljaimmilleen riisuttuna tarkoittaisi oppijan aktivointia, motivointia ja hänen tarkkaavaisuutensa suuntaamista.
Oppimis- tai osaamistavoitteet ovat nähdäkseni sivuuttamaton hyvän opettamisen ja oppimisen työkalu, sekä oppijan että opettajan itsensä näkökulmasta. Osaamistavoitteet toimivat aktivoinnin, motivoinnin ja tarkkaavaisuuden suuntaamisen tienviittana ja määrittävät koko koulutuskokonaisuuden (kurssi, työpaja, opintojakso ym.) suunnittelua: oppimisympäristöjä, opetusmenetelmiä, lähdeaineistoja, tehtävänantoja, ja niin edelleen. Osaamistavoitteet myös osoittavat, mihin oppimisprosessin aikana potentiaalisesti tapahtuneeseen oppimiseen arviointi tulee kohdistaa. Osaamistavoitteiden asettamisen merkityksen ymmärtäminen on ollut tärkeimpiä rasteja pedagogisen osaamiseni kehityspolulla.
Tämänhetkisen osaamiseni kautta tarkasteltuna työpajamallissani on paljon hyvää: on opiskelijoiden ennakkotietojen ja -käsitysten aktivointia, on opiskelijalähtöistä tekemistä, jota ohjailen kysymysten avulla (en antamalla valmiita vastauksia), on vuorovaikutusta opiskelijaryhmien sisällä, ja se enimmäkseen kanavoituu yhteiseen tuottavaan toimintaan. Mutta osaamistavoitteiden käsitteen kautta en ole työpajakokonaisuuksieni suunnittelua koskaan aiemmin miettinyt – koko käsite on ollut minulle vieras. Väittäisin, että ilman osaamistavoitteita minulla ei ole ollut selkeää tai varsinkaan julkilausuttua käsitystä siitä, mitä oppimista toiminnallisen työpajaprosessin aikana pitäisi tapahtua.
Ilman selkeitä osaamistavoitteita oppimisen polusta tavallaan puuttuu sen alku- ja päätepiste; on vain hähmäistä harhailua siinä välissä, ja sen varsinainen pedagoginen tarkoitus jää hämärän peittoon. Videoita syntyi, ja ne olivat hyviä, mutta mitä niiden tuottamisen kautta oli tarkoitus oppia? Hauskaakin oli, mutta vaikka oppimisviihtyvyys ja opiskeluun kohdistuvat positiiviset emootiot ovat tärkeitä, ne eivät yksin tee hyvää oppimista. Palautekysymyksenä ”oliko teillä kivaa” ohjaa huonosti opiskelijoita arvioimaan tapahtunutta oppimista. Oppimista edistävän palautteen antaminen ja itsearvioinnin ohjaaminen hakevat oikeutuksensa osaamistavoitteista: arvioidaan vain sellaista osaamista, jonka saavuttaminen on ollut koulutuskokonaisuuden tavoitteena.
Opeopintojen jälkeen: mitä tavoittelen?
Minulle ei ammatillisten opettajaopintojen verkkototeutusmuodon valinnassa ollut missään nimessä kyse vain opintojeni sovittamisesta omaan elämäntilanteeseen, vaan sellaisten verkkopedagogisten valmiuksien kehittämisestä, jotka tukevat elämäntyyliäni ja -tavoitteitani. Tavoitteenani on hakeutua media-alan opettajan tehtäviin opettaen sekä lähi-, verkko- että monimuotototeutuksena. Toivon voivani tulevaisuudessa työskennellä monipuolisesti ja kansainvälisesti eri oppilaitoskonteksteissa ja eri kohderyhmien parissa, ja tehdä verkkopedagogiikan kehittämiseen liittyvää työtä. Ironista kyllä, koronakevät toi tavoitteeni ison harppauksen lähemmäs.
Tätä kirjoittaessani olen juuri päättänyt opetusharjoitteluni Laajasalon opiston medialinjalla, tv-työn syventävissä opinnoissa. Opetusvastuullani oli tv-työn syventäviin opintoihin kuuluvan ulkotuotantojakson inserttien tuottaminen. Koko harjoitteluni toteutui etäopetuksena Berliinistä käsin. Saamani opiskelijapalautteen perusteella olen kyennyt toimimaan verkko-opettajana oppimista edistävästi. Eräs opiskelija pitää hyvänä rooliani tuotantoa ”ulkopuolelta” tarkkailevana neuvonantajana, joka kommentoi pikemmin lopputulosta kuin ”lokaatiossa tapahtuvaa säätöä”. Toinen näki ulkopuolisuuteni tuovan inserteistä antamalleni palautteelle lisää arvoa ja auktoriteettia. On kuitenkin huomioitava, että en vetänyt koko kurssia yksin, vaan monimuotototeutuksena kahden, hetkittäin kolmenkin muun opettajan kanssa. Opiskelijapalautteessa pidettiin hyvänä tehtävänjakoamme opiskelijoiden vastuuopettajan kanssa: minä (enimmäkseen) tuutoroin toimintaa Zoomissa, hän paikan päällä livetuotannon lokaatioissa.
Opetusharjoittelukokemuksesta kertyi runsaasti positiivisia kokemuksia, jotka laajentavat työpajakeskeistä käsitystäni audiovisuaalisen ilmaisun opettamisesta, ja joita voin hyödyntää tulevassa opetuksessani. Erityisen positiivisena koin ryhmätyön hajauttamisen lähetyskohtaisiin tiimeihin, ja yksilölliset ohjaustuokiot tiimien keskushenkilöiden (tuottajien) kanssa. Whatsapp osoittautui erinomaiseksi etäohjauksen ja palautteenannon työkaluksi sen välittömyyden, monikanavaisuuden (teksti, kuva, ääni, video), ryhmä- ja yksilöviestinnän mahdollisuuksien, tuttuuden ja epämuodollisuuden ansioista. Sain opetusharjoittelussa myös tilaisuuden hyödyntää omia ammatillisia verkostojani opetuksessani: pyysin pitkään Ylelle tiede- ja ajankohtaisohjelmien inserttejä toimittaneen entisen kollegani kertomaan työstään ja vastaamaan opiskelijoiden kysymyksiin. Opiskelijoiden sessiosta antama palaute vahvistaa, että alan kontaktit voivat olla erinomainen keino tuoda opetukseen tuoreinta osaamista, uskottavuutta ja esikuvia.
Kaikkiaan Laajasalon opiston medialinjan tuttavallinen pedagogiikka sopi minulle erinomaisesti, ja koen neljän viikon aikana oppineeni opiskelijoista paljon siitä huolimatta, etten koskaan tavannut heitä fyysisesti. Koen onnistuneeni opiskelijoiden itse- ja vertaisarvioinnin fasilitoinnissa ensin inserttien raakaversioiden yhteiskatselussa, sekä suorien lähetysten jälkeen ryhmäpalaute-keskustelua johtaessa. Ensimmäisten lähetysten jälkeen opiskelijoiden esiin nostamat ongelmakohdat esimerkiksi siinä, miten tuotantotiimi pystyy kommunikoimaan keskenään lähetyksen aikana, johtivat muutoksiin seuraavien päivien lähetysten organisoinnissa, mikä näkyi positiivisesti suoraan lopputuloksessa. Keskeistä oli, että toiminnan kehittäminen perustui opiskelijoiden omiin havaintoihin paikan päältä, ja niiden julki tuomiseen. Opettajana voin olla tyytyväinen, että kykenin täältä kaukaakin käsin tarjoamaan palautekeskustelulle foorumin, jossa ongelmakohdat pystyttiin nostamaan turvallisesti ja kehittävästi esiin (lähes lukuvuoden yhdessä toimineen opiskelijaryhmän jo valmiiksi hyvästä yhteishengestä en kuitenkaan voi ottaa kunniaa).
Kuluneen vuoden aikana kertyneen opetuskokemuksen kautta (opetusharjoittelu, webinaariopettaminen osana opeopintoja, sekä vapaaehtoistyö medialukutaitoprojektissa Palestiinassa) olen erityisen innostunut aikuisopiskelijoiden opettamisesta. Vaikutelmani on, että aikuiskoulutus tarjoaa myös nuorten toisen asteen perustutkintokoulutusta enemmän mahdollisuuksia verkko- ja monimuoto-opetuksen järjestämisessä.
Missä minun on vielä kehityttävä?
Koska vapaan sivistystyön opetusta ei ole (toistaiseksi) kahlittu velvoittaviin opetussuunnitelmiin, en opetusharjoittelunikaan kautta päässyt suunnittelemaan opetusta suhteessa tavoiteltaviin opintopistemääriin. Tiedän teorian tasolla, että korkea-asteella yksi opintopiste vastaa noin 27 tunnin työtä (Valtioneuvoston asetus yliopistojen tutkinnoista 794/2004). Toteutuneeseen työmäärään kuitenkin vaikuttaa opiskelijan motivaatio ja kunnianhimo opiskeltavan aiheen suhteen enkä tiedä, kuinka kunnianhimoisen suorituksen ottaisin työmäärän arvioinnin lähtökohdaksi opintokokonaisuutta suunnitellessa. Toisen asteen osaamispisteiden edellyttämää työmäärää en taas tunne lainkaan. On mielestäni outoa, ettei työmäärän arviointia harjoiteltu tai käsitelty tarkemmin osana opettajaopintoja.
Toinen selkeä kehittymiskohteeni on ajankäyttö. Kuten alussa totesin, vetämäni mediatyöpajat ovat liian usein jääneet vaillinnaisiksi ajan loputtua kesken. Sama ongelma on noussut esiin vastuullani olleissa opettajaopintojen webinaareissa, sekä opetusharjoitteluni verkko-opetuksessa. Haluan kai kroonisesti sisällyttää opetukseeni liian monipuolisia elementtejä (koska kaikki on kiinnostavaa!) ja aliarvioin opiskelijakeskeiseen toimintaan sekä keskusteluihin tarvittavan ajan, kenties myös tempaudun opetuksen aiheeseen ja opiskelijoiden tuotantoihin mukaan niin, että yksinkertaisesti unohdan pitää kelloa silmällä. Taustalla lienee yleisesti optimistinen ja huoleton suhtautumiseni aikaan, joka omassa toiminnassani opiskelijana ja ammattilaisena näkyy jatkuvasti asioiden ”viime tinkaan” suorittamisena. Tähän elämäntapaongelmaan en kykene tässä ja nyt hahmottamaan ratkaisua, mutta opetukseni osalta uskon, että orjallisemmasta ydinainesanalyysin tekemisestä olisi hyötyä: mikä on todella välttämätöntä?
Ammatilliseksi opettajaksi pätevöityminen edellyttää minulta ryhtiliikettä muutenkin kuin ajankäytön osalta. ”Koulutettuna” en voi kuitata opetukseni osallisuuteen, esteettömyyteen tai lainsäädäntöön liittyviä puutteita naiivilla tietämättömyydellä. Olen käynyt kurssini erityispedagogiikasta ja esimerkiksi tekijänoikeuksista opettajan työssä, ja minun on toimittava tietämykseni mukaisesti. Samalla havainto tiedostettujen periaatteiden ja käytännön ratkaisujen välisen kuilun leveydestä saa minut vääntelemään käsiäni. Internet – erityisesti Youtube – on täynnä loistavaa itseopiskelu- ja tukimateriaalia, jota hyödyntää opiskelijoiden ohjaamisessa. Jos vaikka voinkin kiertää Youtubeen julkaistujen ”elokuvien” tekijänoikeusongelman linkkiä jakamalla, pääsääntöisesti videot ovat englanninkielisiä. Voinko saavutettavuuden näkökulmasta laskea sen varaan, että kaikki opiskelijat osaavat englantia riittävän hyvin, jotta video olisi hyödyllinen? Tulisiko minun sittenkin itse tuottaa samansisältöinen suomenkielinen oppimateriaali, ja millä ajalla? Entä kun olemme toteuttamassa opiskelijatyönä tv-ohjelmaa korona-aikaan, miten huolehdin sellaisen opiskelijan osallisuudesta, joka ei riskiryhmään kuuluvan perheenjäsenen vuoksi pysty osallistumaan mihinkään fyysistä kanssakäymistä edellyttävään toimintaan? Toisinaan tuntuu, että koko opettajankoulutus toimii juuri kuten ammattitaitoinen tuutori: herättää paljon kysymyksiä, joihin vastaukset on löydettävä lopulta itse.
Lähteet:
Huhtanen, A. 2017. Oppiminen. Mitä se oikeastaan on? Blogikirjoitus 14.11.2017, Dare to Learn. http://www.daretolearn.fi/blog/mita-on-oppiminen-tarkemmin-ajatellen
Valtioneuvoston asetus yliopistojen tutkinnoista 794/2004. Annettu 19.8.2004, viitattu 21.5.2020. https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2004/20040794#Pidp446473440
